Susu Rytterin, Janne Heliölän, Mikko Kuussaaren ja Juha Pöyryn blogikirjoitus 19.10.2022
SYKEn PÖLYHYÖTY-hankkeessa arvioitiin pölyttäjien esiintyvyyden muutoksia Suomessa viime vuosikymmeninä. Laajamittaista pölyttäjäkatoa ei havaittu, mutta tuloksiin ja niiden tulkintaan liittyy monenlaisia haasteita ja epävarmuustekijöitä. Mitä siis voimme ja emme voi sanoa pölyttäjäkantojen muutoksista PÖLYHYÖTY-hankkeen tulosten perusteella?
PÖLYHYÖTY-hankkeen osana analysoitiin pölyttäjähyönteisten esiintyvyyden muutoksia Suomessa 1930-luvulta alkaen. Analyysien perusteella valtaosalla lajeista esiintyvyys on säilynyt vakaana ja esiintyvyydeltään vähentyneitä ja kasvaneita lajeja on suunnilleen yhtä paljon – laajamittaista pölyttäjäkatoa ei siis havaittu.
Nämä tulokset ovat herättäneet myös laajaa mediahuomiota. Tutkijoiden, median edustajien ja uutisia lukevien ihmisten vaativana tehtävänä on pohtia, miten näitä tuloksia tulee tulkita ja mitä ne oikeastaan kertovat Suomen pölyttäjien tilasta.
Systemaattinen seuranta ja satunnaishavainnot
Hyönteisten ja muiden luontokappaleiden kannankehitysarviot pyritään perustamaan systemaattiseen seurantatietoon aina, kun sellaista on saatavilla. Systemaattisissa seurannoissa seuranta-alalta kerätään havainnot kaikista seurattavien lajien yksilöistä. Seurantaa toteutetaan samoilla paikoilla säännöllisesti ja pitkäjänteisesti, aina saman kaavan mukaan. Tällöin saadaan vuosikymmenten kuluessa luotettavaa tietoa siitä, kuinka seurattavien lajien yksilömäärät eli runsaudet ovat muuttuneet.
Suomen pölyttäjien osalta tilanne oli PÖLYHYÖTY-hankkeen alussa se, että perhosista oli saatavilla systemaattista seurantatietoa SYKEn koordinoimista, vapaaehtoistyöhön perustuvista Valtakunnallisesta yöperhosseurannasta (1993-) ja Maatalousympäristön päiväperhosseurannasta (1999-). Tarhamehiläisen pesämäärien kehitystä oli lisäksi seurattu, mutta muista tärkeimmistä pölyttäjäryhmistä seurantatietoa ei ollut saatavilla lainkaan. PÖLYHYÖTY-hankkeen osana aloitettiin niin ikään vapaaehtoistyöhön perustuva kimalaisseuranta ja tänä vuonna alkoi myös pölyttäjien viranomaisseuranta, jonka myötä seurannan piiriin saatiin lisäksi erakkomehiläiset ja kukkakärpäset.
Tutkija Janne Heliölä kartoittaa niityn perhoslajistoa. Kuva Riku Lumiaro.
Systemaattisen seurantatiedon puuttuminen ei ole uusi ongelma. Tämän vuoksi mallintajat ovat kehittäneet monia tapoja johtaa mahdollisimman luotettavia kannanmuutosarvioita esimerkiksi museokokoelmien ja muiden satunnaishavaintojen pohjalta. Tyypillisesti satunnaishavainnot ovat ongelmallisia, koska nimensä mukaisesti ne ovat satunnaisia eivätkä systemaattisia: ne voivat esimerkiksi keskittyä tiettyihin lajeihin tai tietyille havaintopaikoille. Mallinnusmenetelmät ovat kehittyneet viime vuosikymmeninä ja niiden avulla voidaan erottaa usein melko luotettavastikin todelliset esiintyvyyden muutokset havainnointiaktiivisuuden muutoksista ja muista tekijöistä, jotka voivat vaikuttaa havaintojen määrään.
PÖLYHYÖTY-hankkeessa koottiin kaikki Suomesta saatavilla ollut satunnaishavaintoaineisto luonnonvaraisista mesipistiäisistä, kukkakärpäsistä ja kukkajääristä. Aineisto käsitti kokonaisuudessaan noin 300 000 hyönteishavaintoa. Luonnontieteellisen museon mesipistiäiskokoelmat digitoitiin PÖLYHYÖTY-hanketta varten, mikä paransi merkittävästi mesipistiäisaineiston ajallista kattavuutta.
Aineiston analysointiin käytettiin Britanniassa kehitettyä ja useassa aiemmassa tutkimuksessa toimivaksi havaittua esiintyvyysmallinnusmenetelmää, jonka avulla jokaiselle Suomessa havaitulle lajille tehtiin esiintyvyyden kehitysarvio. Noin puolta lajeista oli havainnoitu riittävästi, jotta malli pystyi tuottamaan niille luotettavan esiintyvyyden kehitysarvion. Uhanalaisista lajeista oli tehty vähemmän havaintoja kuin yleisemmistä ja runsaslukuisemmista lajeista. Tämän vuoksi suuri osa uhanalaisista lajeista jäi tulosten ulkopuolelle.
Yleisyyden, runsauden, esiintyvyyden vai kantojen muutokset?
Hyönteis- ja pölyttäjäkadosta on uutisoitu paljon. Hyönteiskatotutkimuksia on tehty kirjavilla menetelmillä ja eri tutkimuksissa on seurattu erilaisia muutoksia hyönteiskannoissa. Yksi keskeinen kysymys on, mitä oikeastaan tutkitaan. Runsaus viittaa terminä lukumäärään ja yleisyys yksilöiden tilalliseen jakautumiseen: laji voi siis olla sekä runsaslukuinen että yleinen, jolloin sitä on paljon kaikkialla. Päiväperhosista esimerkiksi tesmaperhonen on tällainen laji.
Vähälukuista ja harvinaista lajia tavataan harvoja yksilöitä harvoilla paikoilla. Päiväperhosesimerkkinä toimii vaikkapa vaatelias muurahaissinisiipi. Toisaalta laji voi olla harvinainen mutta runsaslukuinen, jolloin sitä tavataan harvoilla paikoilla, mutta niillä paikoilla yksilöitä voi olla paljonkin. Tästä mainio esimerkki on pikkuapollo. Vastaavasti yleistä mutta vähälukuista lajia tavataan monessa paikassa, mutta yksilömäärät jäävät tavallisesti pieniksi, kuten ritariperhosella.
Pikkuapollo on merkattu yksilöllisellä numerotunnuksella, jotta niityn pikkuapollomäärää voitaisiin arvioida. Kuva Susu Rytteri.
Esiintyvyys on terminä lähellä yleisyyttä, eli se kertoo, kuinka laajalla alueella tarkasteltava laji esiintyy. Kannanmuutos terminä viittaa yleensä yksilömäärän eli yksilörunsauden muutoksiin. Terminologia ei kuitenkaan ole kiveen hakattua, ja kannanmuutos voi periaatteessa tarkoittaakin myös yleisyyden tai esiintyvyyden muutoksia eli muutoksia siinä, kuinka monissa paikoissa tai kuinka laajoilla maantieteellisillä alueilla tarkasteltavaa lajia tavataan.
Museo- ja muiden satunnaishavaintoaineistojen perusteella pystytään arvioimaan vain lajien esiintyvyyden muutoksia – yksilömäärien muutoksista ne eivät kerro paljoakaan. Niinpä niihin perustuvat kannanmuutosarviot, oikeammin esiintyvyydenmuutosarviot, eivät ole yhtä tarkkoja ja informatiivisia kuin runsauden muutoksista kertovat, systemaattiseen seurantatietoon pohjautuvat kannanmuutosarviot. Terminologian vaikeus on omiaan lisäämään sekaannusta siitä, miten esiintyvyysanalyysien tuloksia tulisi tulkita.
Tulevaisuuden suuntaviivat – esiintyvyysarvioista runsausarvioihin
Esiintyvyysanalyysi antaa karkeaa perustietoa siitä, miten yleisten tai muutoin runsaasti havainnoitujen lajien esiintymisalueet Suomessa ovat kehittyneet aikojen saatossa. Tämä tieto voi vaikuttaa vähäiseltä tai puutteelliselta, mutta on suuri edistysaskel verrattuna hanketta edeltäneeseen aikaan, jolloin pölyttäjäpopulaatioiden kehityksestä Suomessa ei ollut käytännössä lainkaan tutkimustietoa.
Lajin kokonaisyksilömäärä voi muuttua paljonkin ennen kuin muutos näkyy esiintyvyydessä. Tulevaisuudessa siis on odotettavissa tarkempia ja paremmin pölyttäjien hienovaraisiakin kannanmuutoksia kuvaavia tuloksia, kun päästään analysoimaan hiljattain alkaneiden systemaattisten pölyttäjäseurantojen tuottamia runsausaineistoja. Näitä tuloksia saadaan kuitenkin odottaa vielä useita vuosia.
Äärimmäisen uhanalaisella harjusinisiivellä on maassamme vain yksi populaatio, jonka tilaa on seurattu hyvinkin tarkkaan. Useimmista uhanalaisista pölyttäjistämme ei kuitenkaan kerätä mitään säännöllistä seurantatietoa. Kuva Tuomo Hurme.
Uhanalaisten lajien muodostamaa haastetta eivät ainakaan kokonaan ratkaise edes systemaattiset seurannat. Uhanalaiset lajit ovat tyypillisesti sekä harvinaisia että vähälukuisia, jolloin niistä saadaan hyvin vähän aineistoa myös seurannoissa. Tämän vuoksi ne muodostavat mitä luultavimmin myös tulevissa tutkimuksissa tulosten tulkinnan kannalta ongelmallisen ryhmän. Ne eivät varsinaisesti sisälly analyysien tuloksiin, mutta niiden ulkopuolelle jääminen on tulos jo itsessään: se kertoo niiden harvalukuisuudesta ja havaitsemisen vaikeudesta. Uhanalaisten lajien kannanmuutoksista saadaan luotettavaa tietoa vain tarkemmilla, erityisesti niihin kohdistuvilla inventoinneilla.
Nykyisin pakastinrysien käyttöön perustuvaa yöperhosseurantaa on tehty jo vuodesta 1993 lähtien. Kuva Risto Haverinen.
Kuinka suuri ongelma monien uhanalaisten lajien jääminen analyysien ulkopuolelle sitten on? Se riippuu paljon tutkimuksen tavoitteista. Kokonaiskuva lajiston tilasta vääristyy, kun uhanalaiset lajit jäävät muita useammin analyysien ulkopuolelle.
Toisaalta, tarkasteltaessa kasvien pölytystä ekosysteemipalveluna, uhanalaisten lajien merkitys on todennäköisesti pienehkö. Kasvien pölytyksen onnistumisen kannalta runsaslukuisemmat lajit ovat useimmiten avainasemassa. Suojelubiologisesta näkökulmasta taas olisi tärkeää tunnistaa nimenomaan taantuneet lajit, jotta niiden taantumisen syitä voitaisiin ymmärtää ja taantuminen pysäyttää.
PÖLYHYÖTY-hankkeen osana tehdyt pölyttäjien esiintyvyysanalyysit ovat tärkeä askel kohti parempaa ymmärrystä pölyttäjien kokonaistilanteesta Suomessa. Lisäksi ne toimivat pohjana tarkemmille tarkasteluille siitä, millaiset lajit ovat hyötyneet ja millaiset lajit vastaavasti kärsineet Suomessa viime vuosikymmeninä tapahtuneista elinympäristön muutoksista.
Jo nyt on nähtävissä, että Suomen pohjoisosien arktiset pölyttäjälajit ovat harvinaistuneet ja vetäytyneet pohjoisemmaksi, ja jotkin eteläiset lajit vastaavasti yleistyneet ja levinneet laajemmille alueille. Lisäksi niittyjen yksittäisiin ravintokasvilajeihin erikoistuneilla ja lahopuuta tarvitsevilla pölyttäjillä menee keskimäärin huonommin kuin sellaisilla lajeilla, jotka eivät ole yhtä vaateliaita ravintonsa ja pesäpaikkansa suhteen. Nämä tulokset vastaavat myös uhanalaisuusarvioinneissa esitettyjä päätelmiä.